KUUKAUDEN TAITEILIJA – PIRJO NIILO-RÄMÄ

Kuvia elämän varrelta

“Kun sanon Mona Lisa, se on Taide”, sanoo Pirjo Niilo-Rämä. Aamuisin hän herää taiteeseen, sillä vastapäätä sängyn päätyä hymyilee Mona Lisa, käsittämättömän ihana La Gioconda. Italiasta tilattu kankaalle tehty jäljennös haki itse paikkansa Pirjon kodissa, jossa on esillä paljon hänen omia töitään.
“Katso nyt vaikka näitä puvun tereen yksityiskohtia”, Pirjo ihastelee Da Vincin siveltimenjälkeä.
Hän sanoo, että Mona Lisasta kaikki alkoi. Hänellä taiteen tekeminen alkoi kuitenkin lapsena kauppakääreisiin piirretyistä hevosista. Ihastuksen kohde oli silloin oma pieni, laiska huvihevonen. Myöhemmin koulukirjojen marginaalit täyttyivät Paulin ja Ringon kuvista.

Mäntyharjulla kuvaamataidon opettajana oli taiteilija Juhani Koponen. Hän innosti Pirjoa eteenpäin. Kun tyttö sanoi kotona, että jospa opiskelisin taiteilijaksi, isä vastasi, että pitää olla kunnon ammatti.
Pirjosta tuli pankin kassanhoitaja. Vuosikymmenet taiteellisuus suuntautui sisustamiseen, väreihin ja kankaisiin. Käsitöitä kertyi.
2000-luvun vaihteessa Pirjo tarttui taas siveltimeen.
“Kaapit olivat jo täynnä liinoja”, hän kuittaa.
Aluksi hän maalasi posliinia, osallistui 2002-03 kansalaisopiston kurssille “Tuhat tapaa tehdä taidetta”, sen jälkeen maalaustaiteen, koloristien ja piirtämisen kursseille. Mikkelangeloissa hän on ollut mukana alusta asti.

Useat tekniikat on käyty läpi, mutta omimmalta tuntuu työskennellä öljyväreillä. Pirjon työt ovat tarkkoja ja yksityiskohtaisia.
“Van Goghko se opasti maalaamaan niin että suoletkin näkyvät. Tarkoittiko hän, että pitäisi antaa kaikki sisimmästään vai tätä tapaa, jolla minä teen?” Pirjo pohtii.
Hän sanoo ilmaisevansa tunnetiloja väreillä vapaasti, vailla kaavoja.
“Kun maalaan, en tarkkaile, onko se kaikkien oppien mukaista. Yleensä työstän värin pohjalta jotakin. Pystyykö katsoja tunnistamaan minun tunteeni, vai kokeeko hän jotakin omaa tunnetta, maisemaa, tapahtumaa? En tiedä, mutta toivon, että työni herättävät pientä virinää tai väristystä.”

Pirjon naturalistinen ilmaisu ei aina ole yksi yhteen todellisuuden kanssa. Esimerkiksi “Elän, kuolen, elän” sisältää vapaasti yhdisteltyjä elementtejä lapsuudesta, tärkeimpänä kaiketi vaaleanpunainen mekko, jonka kummitäti toi Helsingistä, oikeasta kaupasta, aikana jolloin äiti ompeli vaatteet lapsilleen.
Pirjolla on ollut sininen kautensa.
Hän on maalannut oman Afrikkansa, “Uhkan”, jossa keltaiseksi kuihtunut maa ja saaliiton keihäs kertovat nälästä.
Työssä “Makeaa ja suolaista” suolapullo ja mansikkatuokkonen tekevät kunniaa isänisälle, joka on valmistanut nämä Pirjolla edelleen olevat tuohiesineet.
“Saana” yllättää ruskaisella värityksellään.
“Joskus tulee tunne, että on poikettava normaaleista väreistäni”, Pirjo sanoo.
Hän ei juuri maalaa ihmisiä. “Omakuva” on omaperäinen. “Katsopa profiilia!” Pirjo kehottaa.

Muuan opettaja kannusti Pirjoa pistämään välillä pikku pensselit piiloon. Tätä nykyä iso ja pieni sivellin käyvät jonkinmoista taistelua taiteessa ja elämässä.
“Ehkä iso suti on sitä, etten enää jahtaa sormenjälkiä rätti kädessä, kun lapsenlapset ovat käymässä. Pikkupensseli pilkahtaa, kun vieläkin kiirehdin huomauttamaan siskolle sekaisin olevasta lehtipinosta”, Pirjo nauraa.
————–
Pirjo Niilo-Rämän näyttely Stanzassa on avoinna toukokuun loppuun asti päivystysaikoina ti-ke-to kello 11 – 16.30 ja muulloinkin sopimalla taiteilijan kanssa.
—————–
Teksti: Maija Yrjölä
Kuvat: Sirkka Venäläinen

HUHTIKUUN TAITEILIJA – SIRKKA VENÄLÄINEN

Ison levyn inspiroimat

Annapa taiteilijalle mitä tahansa, ja tuloksena voi olla taidetta. Sirkka Venäläinen sai äskettäin aika ison kovalevyn, pieni sen neljään osaan ja alkoi maalata.

Tulokset ovat nähtävissä Stanzan seinällä huhtikuun ajan. Yhtä pötköä tehdyt työt hän ripusti seinälle siinä järjestyksessä kun ne syntyivät.

“Aloin maalata sen suuremmin suunnittelematta. Sarjan ensimmäinen on oikeastaan vasemmanpuoleinen “Ovatko ne uimassa?”, vaikka se onkin maalattu kankaalle”, Sirkka kertoo.

Koko sarjassa on kadmiuminkeltainen pohja; siitä uudet, erilaiset värit.
Jokaisella sarjan työllä on tietysti myös tarina.

Kun Heinäseipäät juoruilevat kuutamossa, niillä on ilmeet sitä mukaa. Kuka kuuntelee naama punaisena, kuka korva höröllä, ja muikein ilme on sillä, joka laittoi juorun liikkeelle.

Mäntytaulua tehdessä Sirkan mielessä soivat Juha Tapion laulun sanat “kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää / katsoo kevääseen, seisoo erillään / ja kestää joka tuulen ja sään / ja jossain alla maan /

ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan / kaksi ylvästä ja nuorta / varmoina on voimistaan”.

Kevät on myös kurkitaulussa.

“Ajattelin maalata kevätmaiseman. Siihen jäi kurjen mentävä aukko, ja pitihän sille sitten saada kaveri.”

Tyttärentyttären hoitoponi on ainoa mallista maalattu.

“En ole ikinä tehnyt hevosia, mutta jossain takaraivossa ne ovat aina olleet. Vahva ja voimakas liikkuva hevonen odottaa vielä aikaansa.”
Vuoden sisällä maalatuissa muotokuvissa Sirkka halusi tutkia eri-ikäisiä naisia. Pojantytär Sofia on vasta 11-vuotias. Päiväuneksija taas on valokuvan perusteella tehty omakuva.

Rauni Antikaisesta Sirkka näppäsi kuvan GalleriArin näyttelyn avajaisissa.     Kuvasta tunnistaa Raunin sieluineen kaikkineen, ja maalari itsekin sanoo olevansa tyytyväinen tulokseen.
Madonna-aihe on viehättänyt Sirkkaa jo jonkin aikaa. Näyttelyn kaksi huntuhahmoa hän maalasi varta vasten madonna mielessä.

“Kastekuvan naisella näin madonnan kasvot, siitä se työ lähti, ja mukaan ilmestyi myös suojelusenkeli.”

Madonnien joukossa on munkki: kipsiveistos “Tervehdys”, josta Sirkalla on samalla muotilla valettu pronssityökin. Kipsiin hän ikuisti myös Sofian veljen Juliuksen 8-vuotiaana.
Vapunaattona Sirkka matkaa Etelä-Savon taidetoimikunnan residenssiin Pioppiin kahdeksi viikoksi Irja Wilkon kanssa. Jäämme odottamaan, millaista jälkeä Italian-matkalta syntyy.
Teksti ja kuva: Maija Yrjölä

MAALISKUUN TAITEILIJA – TUOMAS LAURIALA

Kolme kokonaisuutta Tuomas Laurialalta

Stanzan maaliskuun taiteilija on kuvataiteilija Tuomas Lauriala. Hän rakensi näyttelyn kolmesta kokonaisuudesta.
Yhdeltä seinältä saivat sijan takavuosien työt, surrealistis-fantastiset maalaukset. Juuri nämä työt eivät ole olleet aiemmin esillä.
“Pyrin yhdistelemään erilaisia elementtejä. Olen pitkään maalannut enimmäkseen mielikuvista, unenomaista fantasiaa. Monesti töissä on naivistisia piirteitä.”
Viime toukokuussa Tuomas asui kolme viikkoa Etelä-Savon taidetoimikunnan residenssissä Italian Pioppissa, ja siellä hän alkoi maalata havaintojensa perusteella.
“Se oli välttämätöntä jo uran kehityksen kannalta.”
Pioppissa tehtyjä töitä on Stanzassa seinällinen.
Kolmannen seinän sarja koostuu tuoreista töistä, muotokuvista. Taiteilija sanoo tulkintojen olevan vähän räjähtäneitä ja hulvattomia, ristiriitaisiakin – enimmäkseen miehistä.
“Miestä on helpompi kuvata humoristisesti, koska olen itsekin mies”, sanoo Tuomas

Tänä talvena Tuomas Lauriala on tehnyt jonkin verran grafiikkaa. Käsityö ja hitaus viehättävät.
“Työskennellessä aika pysähtyy. On oltava tarkkana, että lopputulos onnistuu. Jos epäonnistuu, koko työ menee uusiksi. Se jos mikä on kasvattavaa.”
Jokin muukin uusi tekee tuloaan.
“Tulossa on abstraktiokausi, mutta sekin lähtee luonnonmuodoista.”
Myös kolmiuloitteisuus kiinnostaa – “rakentelin lapsena vaatteista kaikenlaisia hahmoja” – mutta veistämiseen pitäisi olla toisenlaiset työtilat. Joten se homma saa toistaiseksi odottaa.

Stanzan näyttelyn pystytys kävi kätevästi: Tuomas haki töitä työhuoneestaan muutaman metrin päästä sitä mukaa kun ripusti niitä seinälle.
Hän on yksi ammattitaiteilijoista, joita Mikkelangeloiden naapureina Taiteiden Talossa työskentelee puolen tusinaa. Näyttely Stanzassa tuntui luontevalta.
”Ammattilainen voi hyvin tehdä yhteistyötä harrastajien kanssa, ja olenkin liittynyt Mikkelangeloiden kannatusjäseneksi. Samasta asiasta on kysymys; toiset tekevät taidetta leipätyökseen, toiset leipätyön ohessa”, Tuomas sanoo.
Hän vertaa kuvataidetta musiikkiin: kansanmusiikin tekijöillä ei ole muodollista koulutusta, mutta sävelmiä syntyy. Ihmisen sisältä se lähtee eikä katso, onko koulutusta vai ei.

Näyttelypaikkoja ei koskaan ole liikaa. Gallerioihin pääsy on haaste, jossa Tuomas tosin on onnistunut aika hyvin. Hänellä on ollut Helsingissäkin muutama näyttely ja niistä juttuja Helsingin Sanomissa.
“Ne ovat mukavia sysäyksiä uralla, ja olen saanut myytyä töitäni.”
Joka tapauksessa näyttelypaikkojen suhteen on oltava ennakkoluuloton ja vietävä töitä sinne, missä ihmiset liikkuvat.

Tuomas Lauriala on syntynyt Vaasassa. Hän opiskeli Limingan taidekoulussa ja valmistui Taidekoulu Maasta Helsingistä. Etelä-Savoon hän tuli ensi kertaa 2004 Salmelan talvistipendiaatiksi Mäntyharjulle, palasi sitten vuodeksi Helsinkiin mutta totesi, että nuoren taiteilijan on siellä melkein mahdoton päästä alkuun.
Lehti-ilmoituksella löytyi Mikkelistä ensimmäinen työtila, jossa saattoi asuakin.
“Kun taiteilijoita on täällä vähemmän, työhuonetilanne on hyvä ja olen saanut apurahoja melkein joka vuosi. Helsinkiin ystävien luo ja näyttelyihin on silti sopiva matka.”

Teksti: Maija Yrjölä
Kuva: Sirkka Venäläinen

HELMIKUUN TAITEILIJA – REIJO AALTO

Insinööri kokosi kesäsadon

Taiteilija Pia Mesterton-Graae yllätti Reijo Aallon viime kesänä Otavan opiston maalauskurssilla:
”Miksi et ole ammattitaiteilija?”
Rauni Antikainen ja Seija Lakka olivat yllyttäneet Reijoa jo monta vuotta Pian oppiin. Tämän kannustamana maanmittaustekniikan lehtori rohkeni vihdoin ylittää insinöörirajat ja maalasi ihan uudenlaisia töitä.
” Olen hyvä piirtäjä, maalarina huono”, Reijo määrittelee taiteilijuutensa.
Määritelmät voi huoletta unohtaa, kun katselee Stanzassa esillä olevaa kesän 2011 satoa. Siellä on kurssitöitä ja muita kesän maalauksia, ehkäpä jotakin myös Reijon kesäkodin miljööstä.

“Kun maalaan, yleensä rakennan kuvat”, Reijo luonnehtii tekemisensä tapaa.
Hän innostui nuorena kubismista. Sen kehittelijä Paul Cézanne on yksi esikuvista. Cézanne maalasi asuinpaikkansa lähistöllä olevaa Sainte-Victoire-vuorta vuosien ajan yhä uudelleen, ja terävähuippuinen vuori löytyy usein myös Reijon töiden taustasta.
”Tausta on taulussa tärkeämpi kuin itse kohde. Sen hienovaraiset siirtymät tekevät taulun, tuovat siihen elävyyden.”
Reijon puhuessa katsomme viimekesäistä työtä, jossa alaston nainen lepää selin sängyllä. Tausta on tuttua ja turvallista Reijoa, pinkkiin vivahtavan värin vähittäisiä muutoksia, mutta peitto:
”Kun tein sitä, omasta mielestäni sottasin.”
Peitto on värikäs, pehmeä, lämmin. Punaista siinäkin ja kontrastina runsaasti vihreää, mutta lisäksi monta muuta väriä. Punaiset ovat lepääjän hiuksetkin.

Voi olla, ettei tätä taulua nähdä Stanzassa. Reijo on tarjonnut sitä  aluetaidenäyttelyyn Mikkelin taidemuseoon, eikä valintoja ole tätä kirjoitettaessa vielä tehty. Aluenäyttely on avoinna 18.2. – 6.5.
Stanzassa on joka tapauksessa Otavan kurssin ja muita viime kesän töitä, joku ehkä Reijon kesäkodin miljööstä.
Reijolla on runsaasti näyttelykokemusta. Oman retrospektiivisen näyttelyn hän ripusti GalleriAriin 2004 juhliakseen 50-vuotisiaan. Hän on osallistunut kansalaisopiston Koloristi-ryhmän näyttelyihin Mikkelissä sekä vuodesta 1998 lähtien Suomen Taiteilijat ry:n näyttelyihin eri puolilla Suomea.
Kansalaisopiston kuvataideopettajat Tapio Salosta alkaen Reijo mainitsee lämmöllä. Opiston kurssit osaltaan juurruttivat helsinkiläissyntyisen kolmekymppisenä Mikkeliin, missä hän vieläkin asuu, vaikka työpaikka vaihtui muutama vuosi sitten Metropolia-ammattikorkeakouluun, kun alan opetus lakkautettiin Mikkelistä.
Tämän vuoden alusta Reijo on ollut Mikkelangeloiden “hallitusherra” ja varapuheenjohtaja.
“Kun valittiin, oli itsestään selvää, että esittäydyn Stanzassa niin pian kuin mahdollista.”

Teksti: Maija Yrjölä
Kuva: Sirkka Venäläinen

TAMMIKUUN TAITEILIJAT

Mummojen maanantaileikit

Arkkiatri Risto Pelkonen veistää puukolla kaarnasta miniatyyrikokoisia ihmishahmoja kesämökillään pihakannon nokassa. Niistä on tehty kirja ja näyttely. Satuin kuulemaan radiosta, kun Pelkonen kertoi taiteen tekemisensä olevan leikkiä. Silloin ei harmita, vaikka tuulenpuuska pyyhkäisee tarpeet maahan tai paarma puraisee, kun työ on tarkimmillaan.

Vähän samanlainen ilottelu vallitsee Peter Kaunin akvarelliporukassa, jota nykyisen kokoontumispäivän mukaan kutsumme maanantairyhmäksi. Pitkään maalattiin perjantaisin, joskus tiistaisin, ja ennen Stanzaa Työväen Sivistysliiton tiloissa, vanhan Sotkun yläkerrassa, jopa Ulla Maija Tikkasen kotona.

Ryhmä on mukavan joustava. Parhaillaan meitä on ollut kymmenkunta, joskus vain pari kolme. Useampi kuin yksi Mikkelangeloiden jäsen on ollut opissa aikansa, kunnes on jatkanut taiteen tiellä eteenpäin.

Nautimme ryhmästämme, jonka taiteelliset tavoitteet eivät ole turhan kunnianhimoisia.  Vaikka maalaaminen on tärkeää, lapsenlapset ovat tärkeämpiä. Kun he tarvitsevat hoitajaa, mummot kiirehtivät hätiin ja jättävät suruttomasti taiteen väliin.
Ihmettelemme ja ihastumme myötäänsä siitä, kuinka erilaisia töitä saamme aikaan samasta aiheesta. Vaikka jokaisella on omat tyylinsä ja värinsä, saamme joskus myös yllättyä perinpohjaisesti.

Vuosien mittaan on harjoiteltu halkaistuja paprikoita ja pyöreitä omenoita, on kuvattu kukkia ja puita, luolia ja kallioita. Muotokuvia on kokeiltu ja ilmennetty surua, iloa tai pyhyyttä, vuodenaikojen tunnelmaa ja vastaantulevaa yllätystä.
Huomaan olevani ryhmän nestorinna. Tutustuin Peteriin lähes kymmenen vuotta sitten, kun menin hänen hyvän elämän eväitä etsivään ryhmäänsä. Hän huomasi umpikujani ja ehdotti, että kokeilisin maalaamista. Protestoin samoin kuin olen kuullut monen muun tekevän: en osaa piirtää.

Idea olikin toinen. Lätkin vain vesivärejä märälle paperille ja seurasin, mitä syntyy. Mikä uusi kokemus minulle, jonka koko elämä oli ollut tavoitteellista suorittamista!

Alusta asti oli selvää, että maalaan terapiakseni. Edelleen haluan löytää itselleni merkityksellisiä näkökulmia. Ei motivoi tavoitella siistiä ja sievää lopputulosta, kun tietää, ettei käsi saa tehtyä sitä minkä sielun silmin näkee. Ylimmäisenä on aina odotus: mitähän paperille tällä kertaa tulee.

Vesivärien ohessa olen rohjennut kokeilla pastelliliituja. Tykästyin. Ehkä oppisin piirtämistäkin: jonotan ensimmäisellä varasijalla kansalaisopiston kurssille.
Ulla Maija Tikkanen on ollut ryhmässä lähes yhtä kauan. Hän tuli mukaan jäätyään leskeksi. Ullan mies Juhani oli taitava tekijä, jonka töitä kodin seinillä on yllin kyllin. Häneltä jäi runsaasti papereita ja värejä, joita Ulla on kokeillut ja lahjoittanut muidenkin käyttöön.

Ulla harrasti maalaamista Kajaanissa koulutyttönä, mutta sitten äitiys, työelämä ja lopulta omaishoitajuus täyttivät hänen päivänsä. Nyt akvarellityöt, usein tussilla sävytettyinä, ovat yksi hänen mieluisimmista harrastuksistaan.

Ullalla on vahva ote ja voimakkaat värit. Töissä tulee usein esiin se, mikä hänelle on tärkeintä: perhe eli kolme tytärtä, vävyt, entisetkin, sekä kuusi lastenlasta. He ujuttautuvat mukaan, oli sitten aiheena vaikka enkeli.

Tyttäret kommentoivat: ”Äiti, Sinähän olet oppinut jotain”, ja Ulla myöntää itsekin, että kun maalaa ja tekee, oppii ainakin värin käyttöä.

Ulla leipoo meille usein kahvileivät. Kiitos niistäkin sahramipullista, jotka Lucian-päivän aattona saattelivat meidät joulutauolle!
Eija Taskinen tuli muutama vuosi sitten tuttunsa Pirjo Lyytikäisen houkuttelemana Mikkelangeloiden taidepäivään ja sieltä edelleen akvarelliryhmään. Maalaamista ja piirtämistä hän sanoo elämäntavakseen: aina kun kynä sattuu käteen, alkaa syntyä viivaa. Stressiä hän ei töistään ota, sillä kaikenlainen tekeminen on kivaa, myös lastenlasten kanssa.

Öljyväreillä Eija on maalannut kauan, joten ei ihme, että ryhmämme ihasteli hänen värinkäyttöään jo alussa, jolloin hän maalasi sutjakan sudin ja kouluissa käytettävien kuuden värinapin voimin. Kun Eija hommasi paremmat värit ja välineet, kuvat sen kuin kaunistuivat.

Eija asuu maalla Sairilassa ja maalaa paljon kotipiirinsä näkymiä. Puut ovat hänen tärkein aiheensa, mutta kuinka hauskat olivatkaan pingviinit Mikkelangeloiden vuosinäyttelyssä viime talvena!
Sirpa Pellikka on ollut porukassa vuoden verran. Hänen näyttelynsä oli joulukuussa, joten Sirpasta voi lukea alta. Yhteisnäyttelyyn jäi osa hänen oman näyttelynsä töistä.
Mirja Mirkku Sallinen pyyhälsi Stanzaan yhtenä viime syksyn maanantaina, riisui pyöräilykypäränsä ja kysyi: ”Täälläkö Peterin ryhmä kokoontuu?” Siitä pitäen hän on ollut mukana aina kun ei ole sisarensa osa-aikaomaishoitajana Loviisassa.

Mirkku on nopea tekijä ja käyttää yhtä suvereenisti vesiväriä, akryyliä ja öljyä. Hän onkin aikanaan käynyt kansalaisopistossa kurssilla ”tuhat tapaa tehdä taidetta”. Kun hän sen kertoi, aloin toivoa, että sellainen järjestettäisiin uudelleen.

Koulukirjojen marginaalit kuuluvat Mirkunkin varhaisimpiin piirtelyalustoihin. Perhe ja työ aiheuttivat harrastukseen katkon. Entinen työtoveri Sirkka Venäläinen taannoin pyyteli Mikkelangeloihin, mutta silloin Mirkku kutoi ”hullun lailla”. Meni pari vuotta, ja Peterin ja Oleg Tchoumakin näyttelyyn Helsinkiin tehdyn retken jälkeen Mirkku päätti: ”Nyt täytyy ehdottomasti lähteä porukkaan.”
Mummojen maanantaileikit -näyttely avoinna Stanzassa 2. – 30.1.2011. Päivystys ti – to klo 11 – 16.30.
Teksti: Maija Yrjölä

Kuva: Sirkka Venäläinen

JOULUKUUN TAITEILIJA

Jokainen työ on henkilökohtainen tarina

Tämä tarina sopii avata jutulla joulupaketista, jonka Stanzan kuukauden taiteilija Sirpa Pellikka on saanut. Sen toi naapurin rouva saatesanoin ”En ole koskaan antanut näin omituista joululahjaa etkä Sinä todennäköisesti saanut.”
Paketista paljastui peuran selkärankaa ja lapaluita. Metsästäjiltä Sirpa oli kauan pyydellyt hirven luita, mutta eiväthän ne taiteen tekijälle joutaneet vaan peijaissoppaan. Nyt valkeita ja hohtavia luita ja nikamia on esillä Stanzassa; nimikseen luukoosteet ovat saaneet ”Sukupuuttoon kuolleet” sekä ”Ilman sielua”.
”Minulla oli jo kauan visio, että jos saan hirven selkärankaa, siitä on synnyttävä suoraan jotakin, ilman että sitä tarvitsee työstää mitenkään”, Sirpa sanoo.
Luu-unelma kertoo paljon Sirpan mentaliteetista. Hän on utelias ja innokas kokeilemaan kaikenlaista uutta mutta samalla viitseliäs ja periksiantamaton. Unelmistaan hän ei hevin luovu. Luita puhtaaksi keitellessä meni päivä, ja koira Jermu pihisti raaka-aineita tuon tuosta. Jermua lenkittäessään taas Sirpa keräili talvisilta hangilta koivunrisuja – niitä hän on punonut veistoksiksi.

Sirpa on lapsesta asti tehnyt käsillään kaikenlaista. Viime vuoden syyskuussa hän aloitti maalaamisen Peter Kaunin ryhmässä. Parikymmentä vuotta sitten syntyneet maalaukset oli aikaa sitten hävitetty.
”Kun taas aloitin, melkein joka työhön tuli enkeli. Niitä vain tuli. Varmaan tarvitsin niitä.”
Enkeleillä lienee yhteyttä siihen, että jokaisella Sirpan taululla on hänelle oma henkilökohtainen tarina. Häntä ei kiinnosta maalata mitä tahansa aiheita tai kohteita.
”Kun taulu lähtee syntymään, työstän aina itsestäni jotakin pois.”
Stanzan näyttely on Sirpan ensimmäinen ja tuulahti eteen ihan nurkan takaa. Akvarelliryhmässä mahdollisuus tuli sattumalta puheeksi, ja Sirpa tarttui siihen. Seinälle päätyi muun muassa hänelle merkityksellisin taulupari: ”Rikkirevitty sydän” sekä ”Valon lautturit”, joka tuo sydämelle apua.

Sirpa sanoo taiteen tekijänä olevansa välittäjä. Ennen kuin hän alkaa työskennellä, hän hiljentyy hetkeksi ja pyytää ohjeita.
”Usein työ syntyy itsestään, sitä ei juuri tarvitse miettiä.”
Sirpa toivoo myös katsojien löytävän töistään tarinan ja kuulevan jutun, jonka työt haluavat heille kertoa.
”Että ihmiset jäisivät miettimään. Että kuva antaisi jotakin, herättäisi ajatuksia, kysymyksiä tai tunteita.”
Stanzan oven pieleen Sirpa on istuttanut tekemänsä Aapeli-tontun. Sen tehtävä on toivottaa jokainen kävijä tervetulleeksi, välittää sanoma, että juuri hänet on kutsuttu. Siltä näyttelyssä tuntuukin.

Teksti: Maija Yrjölä
Kuva: Sirkka Venäläinen

MARRASKUUN TAITEILIJA

Ahkeran työn tuloksia

- Ethän unohda Voittajaa, Peter Kaun muistuttaa.

Hyvä huomautus. Aikaisemmista näyttelyistä tuttu pronssiveistos on jäädä huomiotta, kun innostuu katsomaan Peterin uusia tauluja.

Peter on nimittäin ollut ahkerana ja maalannut Stanzan täyteen, enimmäkseen akvarelleja. Ja millaisia värejä: kirkasta ja heleää.

- Eikö ole ihanaa! Värimaailmani on ehkä muuttumassa, kuukauden taiteilija arvelee itsekin.

Seuraavaksi hän tosin kääntää esiin hyvin tumman, sinisävyisen Kuutamon, ja tummuutta löytyy lopulta monesta muustakin työstä.

Muutosta taitaa joka tapauksessa olla ilmassa. Yhden työn nimikin on Muuttuminen. Muutos on prosessi, ja tässä maalauksessa sen eteneminen näkyy.

Peter Kaun maalaa usein sielunmaisemiaan, niin nytkin. Punaisena paistavan Kiusauksen syntyhistoria on Peterille harvinainen: hän alkoi vain maalata ilman ennakkonäkemystä, ja työ tavallaan teki itse itsensä.

Levollinen pieni öljyvärityö on maalattu suoraan luonnosta Puulalla. Alkusyksyisen Venetsian-matkan muistoista syntyi Portti, joka vie hautausmaasaari San Michelelle. Peter sanoo paikan olevan hyvin vaikuttava.

Äskettäin Peter julkaisi maalaus- ja runokirjan yhdessä Hilkka Lappalaisen kanssa. Kirjan kuvia on toivottu näyttelyyn, ja osa niistä on nyt nähtävinä Stanzassa.

Yksi akvarelleista kysyy “Kuka Sinä olet?” ikään kuin viritellen vuoropuhelua katsojan kanssa. Kuvan pariksi kirjaan Hilkka valitsi runonsa Pelkoja, joka myös kysyy paljon. Onneksi kuva on tallella kirjassa, sillä taulu on jo löytänyt uuden omistajansa.

Runot ja taulut kohtaavat myös Kynttiläillassa to 10.11. klo 18, jolloin Hilkka Lappalainen lukee Stanzassa runojaan. Tervetuloa kuulolle!

Teksti: Maija Yrjölä

Kuva: Sirkka Venäläinen

LOKAKUUN TAITEILIJA

Suurta taidetta Stanzassa

Stanzassa on lokakuun ajan esillä maalauksia, jollaisia Irja Wilkko ei ole aiemmin tehnyt eikä moni meistä ole tainnut edes nähdä. Akvarellit ovat niin suuria, että niiden koko ilmaistaan mieluummin metreinä kuin sentteinä.
Värikylläisessä vihannesasetelmassa Irja kokeili maalaamista akvarellikankaalle. Aamu-usvaisen maiseman alustana on paperi, jonka hän kiinnitti taustakankaaseen tapettiliisterillä.
–    Halusin kokeilla, miten ison paperin saa kehyksiin, Irja sanoo.
Prosessi osoittautui työläämmäksi kuin hän etukäteen ajatteli. Jo kankaiden  pingotus oli urakka. Vaakatasossa maalatessa piti venyä, että ylsi joka nurkkaan.
Fyysinen koettelevuus jatkui, kun Irja käveli valmiin työn kanssa kotoa    Rantakylästä Stanzaan – toisen taulun kuljetukseen ehti sentään apua tarjoamaan  puheenjohtaja Peter Kaun tilavampine autoineen.
Töitä Irja luonnehtii kerralla tehdyiksi harjoitelmiksi. Niiden onnistuminen ei ole ihme, sillä Irja hallitsee akvarellitekniikan ja saa esiin vaikutelman jonka haluaa. Hän käyttää kyllä eri tekniikoita päällekkäin, mutta märkää märälle on se, jolla töistä tulee eniten akvarellin näköisiä.
–    Onnistuminen on palkkio paljosta tekemisestä, Irja tietää, vaikka sanookin heti perään, että työ on ajallisesti pitkä: työvuosinaan hän maalasi oikeastaan vain 1-2 viikon aikana kesän alussa, ja aina ulkona.
Lisäksi taitoon vaikuttavat lukuisat kurssit, joista paras kokemus oli professori Nandor Mikolan kurssi Vaasassa 1975.
–    Hän maalasi meille ison työn malliksi ja opasti, että varatkaa aina ämpärillinen vettä, sillä vesi pitää vaihtaa jokaisen värin jälkeen.
Niinpä Irja on kiivennyt muun muassa Yllästunturin rinnettä raahaten täyttä vesisankoa, jakkaraa ja maalausvälineitä. Vaiva kannatti, tietävät lopputuloksen nähneet.
–    Maalaaminen alkoi, kun Irja oli 9-vuotias. Silloinen opettaja antoi pikku koululaiselle kivoja aiheita sekä teknisiä vihjeitä, kuten että kauempana olevat kohteet ovat sinisiä. Opettaja myös lähetti tytön töitä kilpailuihin, joista tuli palkintoja, ja tytön itsensä Iitin koulujen välisiin piirustuskilpailuihin, joissa 11-vuotias voitti jo 12-16-vuotiaiden sarjan. Asetelmassa oli silloin ainakin appelsiini ja vihreä pullo.
Vaihtelua ja mielenkiintoa maalaamiseen, niitä Irja saa haastamalla itsensä mahdottomiin aiheisiin. Nähty on muun muassa valkoiset hevoset koivikossa valkovuokkojen aikaan.
-  Taiteen tekeminen on osittain älyllistä toimintaa, mutta suunnitteleminen on myös hauskaa. Kun en maalaa tilauksesta tai näyttelyyn, kuvat kypsyvät mielikuvissa ja ilmestyvät paperille, kun niiden aika on, Irja sanoo.

Irjan toinen innostus on kuvanveisto, ja se on vieläkin vanhempaa perua. Alle kouluikäisenä tyttö istui ojan reunalla muovaamassa savesta hevosia. Lumesta syntyi ilveksiä ja prinsessoja – nämä sijoitettiin istumaan itse pykäistyn lumilinnan nurkkaan.
Paraikaa Irja opiskelee veistämistä kansalaisopistossa, ja malleina ovat nyt tyttärentyttäret. Ilveksiä puolestaan on tavattavissa Stanzan näyttelyssä.

Teksti: Maija Yrjölä
Kuva: Sirkka Venäläinen

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Kuukauden taiteilija

Stanzassa esittäytyy tästä lähtien toistaiseksi Kuukauden taiteilija. Irja Wilkon jälkeen marraskuussa on Peter Kaunin vuoro. Joulu- ja tammikuun varaukset ovat vielä vahvistamatta. Uusia varauksia ottaa vastaan Sirkka Venäläinen.
Kuukauden taiteilijan näyttelyt ovat Mikkelangeloiden sisäisiä, mutta jäsenet voivat tuoda ystäviä ja kylänmiehiä mukanaan katsomaan, mitä seinille on ripustettu. Näyttely- tai pääsymaksua ei ole, ei myöskään avajaisia.
Näyttelyihin pääsee parhaiten päivystysaikoina ti, ke ja to kello 11 – 16.30, mutta sopimuksen mukaan muulloinkin.